ESSEE: Infektiotautien Historia, 2003

Infektiotaudit 1900 – vuosisadalla

Isorokko l. variola

Isorokko kiersi yhdyskuntia muutaman vuoden välein tartuttaen lähes kaikki asukkaat jo lapsena. Rhazes’in mukaan jokaisen lapsen saama isorokko johtui raskauden aikana äitiin jääneen ja lapseen siirtyneen kuukautisveren käymisestä.
Isorokkoviruksen tarkempi määritys onnistui vasta 1930-luvulla elektronimikroskoopin avulla. Myöhemmin isorokkovirus on luokiteltu DNA-virusten ortopoxvirusten ryhmään, johon kuuluu myös sitä läheisesti muistuttava lehmärokkovirus.
Yleensä väestöstä sai tartunnan elämänsä aikana noin 90—97 %. Tauti oli vaarallinen ja siihen kuoli yleensä ainakin 15—30 % sairastuneista. Sairastettu tauti antoi pitkäaikaisen ja käytännössä elinikäisen vastustuskyvyn uutta tartuntaa vastaan.
Isorokko on erittäin herkästi tarttuva tauti, jota aiheuttavat virukset leviävät sairaan limakalvojen ja ihon eritteiden mukana. Viruksia erittyy sairaan nielusta jo pari päivää ennen rokkoihottuman ilmaantumista. Virukset tarttuvat hengitysteiden ja suunielun limakalvojen, silmän sidekalvojen sekä ihorikkeiden kautta. Isorokkovirus kuolee nopeasti yli 55 asteen lämmössä, mutta se kestää hyvin kylmyyttä ja kuivuutta. Sitä voidaan säilyttää vuosikausia pakastettuna ja huoneenlämmössäkin se pysyy tartuttamiskykyisenä ainakin vuoden. Sen vuoksi isorokkoa sairastavien vuode- ja pitovaatteet ovat tautia levittäviä, ellei niitä desinfioida kuumentamalla. Isorokkovirus voi levitä myös pölyssä ilmavirtausten ja jopa tuulen mukana sekä ilmastointikanavia pitkin. Kärpäset kuljettavat viruksia toisinaan potilaiden iholta ja huonepölystä pitkienkin matkojen päähän. Sen vuoksi isorokon eristyksessä on otettava huomioon myös kärpästen hävittäminen.
- Isorokon kuumeilu alkaa noin 12 vrk tartunnan jälkeen.
- Rakkulainen ihottuma alkaa ilmaantua noin 14 vrk tartunnan saamisesta.
- Esiintyy erityisesti pään ja raajojen iholla, vähemmän vartalolla.
- Toisinaan rakkuloita on erittäin runsaasti vieri vieressä.
- Ihottuma ilmaantuu joka puolelle samanaikaisesti ja rakkulat ovat samassa kehitysvaiheessa.
- Isorokon rakkulat kehittyvät 6 vrk:ssa täyteen kokoonsa, noin 2—4 mm:n läpimittaisiksi, yhdistyvät usein suuremmiksi rakkuloiksi.
- Ne muuttuvat 2 vrk:ssa märkäisiksi kuumeen jälleen noustessa.
- Sen jälkeen ne alkavat kuivua ja rakkuloiden kohdalle kehittyy ruvet, jotka irtoavat parin viikon kuluessa.
Kaikki ihon eritteet ja ruvet sisältävät tartuttavaa virusta ja ovat siten tartunnanvaarallisia. Rakkuloiden kohdalle muodostuu matalana kuoppana selvästi näkyvät arvet.
Vaikeassa isorokossa kuolema seurasi joskus kuumeilun alkuvaiheessa, useimmiten kuitenkin rakkuloiden alkaessa muuttua märkäisiksi. Taudista toipuville jäi rokonarpien lisäksi niistä tai ihon märkimisestä johtuvia haitallisia arpeutumia, sokeutta, kuulon menetystä, munuaisvaurioita ja muita tulehduksia.
Saksalainen sanalasku sanoi: "Rakastumiselta ja isorokolta ei säästy kukaan."
Isorokkoa tunnetaan edellä kuvatun variola majorin lisäksi myös lievempi muoto, variola minor. Minorissa yleisoireet ovat vähäiset, rakkulat ovat pienempiä eivätkä ne muutu märkäisiksi. Minorin aiheuttajana on heikentynyt isorokkovirus tai tartunnan saaneella on ollut jäljellä vastustuskykyä aikaisemmin sairastetun taudin tai rokotuksen seurauksena.
Tehostetun rokotustoiminnan seurauksena isorokko väheni jatkuvasti.
Viimeinen luonnollinen tapaus todettiin vuonna 1977 ja pari laboratoriotartuntaa vuonna 1978. WHO saattoi vuonna 1980 julistaa isorokon tulleen hävitetyksi koko maapallolta. Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin jokin tauti on saatu maailmasta hävitetyksi ihmisen kehittämien menetelmien ja toimenpiteiden seurauksena.
Nykyään Isorokkoa pelätään käytettävän biologisen sodankäynnin aseena.


Tuhkarokko l. morbilli

Suomen kielen tuhkarokko viittaa ihottuman runsaaseen hilseilyvaiheeseen.
Englannin kielessä tuhkarokon nimenä on measles. Se tarkoittaa alun perin veritäplää ja viittaa taudin ihottumaan.
Aikaisemmin käytännössä jokainen sai lapsena tuhkarokon, joka antoi elinikäisen suoja uutta tartuntaa vastaan.
Tuhkarokko leviää sairaista pisaratartuntana hengitysteiden ja silmien sidekalvojen kautta.
- Tartuntahetkestä noin 12 vrk:n kuluttua ilmaantuu nuhaa, yskää, silmien sidekalvojen punoitusta ja kuumetta.
- Sairas tartuttaa tautia edelleen jo näiden esioireiden aikana.
- Parin seuraavan päivän kuluessa tulee suun limakalvoille punoitusta ja poskien limakalvoille keskeltä sinertävän valkoisia täpliä, ns. Koplikin täpliä.
- Punoittava, aluksi pilkkumainen ja hieman nyppyläinen ihottuma alkaa korvien takaa ja otsalta, tummenee ja leviää laajempina läiskinä poskille, niskaan, rinnalle ja koko vartalolle ja viimeksi raajojen alueelle.
- Ihottuman tullessa on enemmän kuumetta ja silmät ovat usein valonarat.
- Ihottuma alkaa vaalentua muutaman päivän kuluttua samassa järjestyksessä kuin se on ilmaantunut ja häviää kokonaan runsaassa viikossa.
- Sen loppuvaiheessa iho hilseilee yleensä melkoisesti.
- Tuhkarokon jälkitauteja ovat monet bakteeritulehdukset.
- Taudin sairastaminen voi saada piilevän tuberkuloosin aktiiviseksi.
Virustutkimus sai uutta vauhtia vasta 1930-luvulta alkaen elektronimikroskoopin keksimisen ja viljelytekniikoiden kehittymisen seurauksena. Tuhkarokkoviruksen viljely aiheutti pitkään ongelmia. Sitä onnistuivat viljelemään vasta vuonna 1937 kananmunissa.
Sille kehitti käyttökelpoinen tuhkarokkorokote vuonna 1963.


Tulirokko l. scarlatina

Tulirokko, scarlatina, oli aikaisemmin pelottava tauti. Se oli yleisistä kulkutaudeista hengenvaarallisuudessa kuudes isorokon, punataudin, pilkkukuumeen, hinkuyskän ja tuhkarokon jälkeen. Vaikeissa epidemioissa tulirokkoon sairastui jopa 1/3 osa väestöstä, erityisesti lapset, imeväisiä lukuun ottamatta.
Erityisten tulirokkostreptokokkien olemassaolon varmistivat lopullisesti yhdysvaltalaiset George F. Dick, Gladys Henry-Dick ja A. R. Dochez vuonna 1923. Ihottuman takia tulirokkoa epäiltiin myös virustaudiksi.
Tulirokko leviää pisaratartuntana sekä märkäisten eritteiden välityksellä. Terveet tartunnankantajat voivat levittää tautia. Aikaisemmin on todettu myös kauppamaidon välityksellä syntyneitä epidemioita.
- Taudin itämisaika on 3–7 vrk
- Tautia esiintyi tavallisimmin syys-talvikauden aikana.
- Muista streptokokin aiheuttamista nielun tulehduksista tulirokon erottavat varsinkin kielen tyypillinen punoitus ja taudille ominainen ihottuma.
- Jonka hävittyä alkaa pitkään kestävä ihon pintakerroksen hilseily tai jopa kuoriutuminen levyinä.
Tulirokkoon ei ollut aikaisemmin mitään tehokasta hoitoa. Märkäisiä tulehduksia hoidettiin kirurgisin menetelmin.
Tulirokon tavallisimmat lisätaudit olivat välikorvan märkiminen, kartiolisäkkeen tulehdus ja usein kuulovauriot, kurkkupaise ja kaulan imusolmukkeiden märkiminen, nenän sivuonteloiden märkiminen, keuhkokuume, märkäinen keuhkopussintulehdus, erysipelas eli ruusu ja luumätä.
Aviopuolisot Dick kehittivät vuonna 1923 Dickin kokeen, tosin epäluotettavan, jossa ihoon ruiskutettu tulirokkotoksiini aiheutti tautia aikaisemmin sairastamattomilla punoittavan ihoreaktion.
Itävaltalainen P. Moser alkoi vuonna 1902 käyttää streptokokki-immuuniseerumia tulirokon hoidossa. Tulokset olivat suotuisia, mutta menetelmä ei tullut koskaan kovin yleiseksi. Tulirokkoa sairastamattomia voitiin immunisoida toksiinilla, mutta se antoi suojan vain pariksi vuodeksi. Sulfalääkkeet tulivat markkinoille 1930-luvun puolivälissä. Vaikka ne eivät tehonneet samalla tavalla tulirokkoon kuin muihin streptokokkitauteihin, niin ne vähensivät kuitenkin taudin komplikaatioita.
Penisilliinin käyttö mullisti 1950-luvulta alkaen tulirokon hoidon. Eristys voitiin lyhentää noin viikkoon ja lähiympäristö voitiin suojata sairastumiselta penisilliinin avulla.
Muita rokkoja ovat:
Parvorokko, erythema, ifectiosum, enterorokko.


Meningokokkitauti l. aivokalvontulehdus

Meningokokin aiheuttama hengenvaarallinen aivokalvontulehdus, johon liittyy yleensä korkeaa kuumetta, päänsärkyä ja niskajäykkyyttä, on aikoinaan tunnettu eri tavoin taudin tyypillisiä oireita kuvaavilla nimillä.
Kun taudin syyksi sittemmin ruumiinavauslöydösten perusteella osoittautui aivokalvojen märkäinen tulehdus, tauti sai latinankielisen nimen meningitis purulenta tai meningitis cerebrospinalis (meningitis, aivokalvon tulehdus; purulenta, märkäinen; cerebrospinalis, aivojen ja selkäytimen). Taudin rajuuden vuoksi sillä oli myös nimenä meningitis siderans (lat. sidus, myrsky) tai tarttuvuuden vuoksi meningitis epidemica (kulkutautina leviävä).
Meningokokin aiheuttama tauti on bakteeriperäisistä aivokalvontulehduksista ainoa selvästi epidemioina leviävä, mutta sitä esiintyy usein myös yksittäisinä tapauksina. Tauti on yleensä hengenvaarallinen, joskin bakteerin voimakkuus voi vaihdella eri epidemioissa. Kuolema voi seurata jo 12–24 tunnin kuluessa oireiden alkamisesta.
Taudille on ominaista bakteerien leviäminen vereen, bakteriemia eli "verenmyrkytys". Juuri siihen liittyvät usein alkuvaiheessa pienet verenpurkaumat eli petekkiat ihossa. Vaikeissa, nopeasti etenevissä tapauksissa syntyy ihossa, limakalvoilla ja sisäelimissä endotoksiinišokin seurauksena laajoja verenpurkaumia, jotka tuhoavat mm. lisämunuaisten toimintakyvyn. Meningokokkimeningiitistä toipuville voi jäädä vakavia keskushermosto-oireita, joita ovat esim. kuurous ja tylsistyminen. Meningokokkia on todettu ainoastaan ihmisellä.
Von Albrecht ja Anton Ghon kiinnittivät jo vuonna 1901 huomiota siihen, että näennäisesti terveillä ihmisillä, joilla ei ollut mitään yhteyttä meningiittisairaisiin, saattoi olla meningokokkeja nenänielussaan.
Suomessa oli useita C-tyypin meningokokin aiheuttamia tapauksia vuosina 1973–1976. Epidemian päättymistä nopeuttivat vuodesta 1974 suoritetut laajat rokotukset lasten ikäluokissa ja puolustusvoimissa. Suomessa on ollut viime aikoina vuosittain noin 50 tautitapausta, joista useimmat ovat olleet erillisiä ja vain osa muutamien tapausten pienepidemioita.


Tuberkuloosi

Tuberkuloosin aiheuttaja, Mycobacterium -sukuun kuuluva sauvabakteeri (Mycobacterium tuberculosis), on kaikesta päätellen ilmaantunut elolliseen maailmaan paljon ennen ihmissukua. Tuberkuloosin historia ihmisen sairautena on luultavasti yhtä pitkä kuin ihmiskunnan historia.
Ihmisen tuberkuloosin muodoista tärkein on ollut keuhkotuberkuloosi eli keuhkotauti.
Ihmisellä tuberkuloosia on aiheuttanut pääasiallisesti kaksi eri bakteerilajia, Mycobacterium tuberculosis (humanus) eli ihmisen tuberkuloosibakteeri ja Mycobacterium (tuberculosis) bovis eli naudan tuberkuloosibakteeri. Ihmistuberkuloosi levisi yleensä ihmisestä toiseen yskimisen ja yskösten välityksellä keuhkotartuntana, kun taas nautatuberkuloosi levisi sairaista lehmistä maidon mukana suoliston kautta. Nykyään maidon pastörointi eli lyhytaikainen kuumentamisen avulla vähennetään taudin tartuntaa sekä väestön että karjojen keskuudessa.
Hyvin suuri osa ihmisistä sai aikaisemmin tuberkuloosin tartunnan, mutta useimmilla tauti jäi puhkeamatta ensitartunnan parantuessa elimistön vastustuskyvyn ansiosta.
Ihmistuberkuloosi aiheutti enimmäkseen keuhkotautia, nautatuberkuloosi pääasiallisesti imusolmuketuberkuloosia eli risatautia, luu- ja niveltuberkuloosia sekä suolistotuberkuloosia.
Tuberkuloosi oli kuitenkin yleistauti, joka saattoi esiintyä missä tahansa elimessä. Taudin usein esiintyviä muotoja olivat mm. aivokalvojen, munuaisten, suoliston, ihon, luiden ja nivelten sekä selkärangan tuberkuloosi. Kuolinsyynä oli tavallisesti keuhkojen tuhoutuminen, yleistynyt tuberkuloosi eli miliaarituberkuloosi tai tuberkuloottinen aivokalvontulehdus. Ennen tuberkuloosin tehokasta hoitoa kuolleisuus tautiin oli suurinta pikkulapsilla, 20—35 -vuotiailla ja 60 vuotta täyttäneillä.
Tuberkuloosia hoidettiin ennen kotikeinoin voitelemalla iho hunajalla, tervalla ja mentiin saunaan.
Avotubi, esim. sormessa, hoidettiin laittamalla siihen lampaan nahkaa.
Mutta tuberkuloosibakteerin keksiminen antoi vauhtia tuberkuloosin hoidon kehittämiselle.
Kaikkialle perustettiin uusia tuberkuloosiparantoloita, osittain sairauden hoidon vuoksi, osittain tartunnanvaarallisten potilaiden eristämiseksi. Yleisöä alettiin valistaa eri tavoin tartuntavaaran vähentämiseksi. Ensimmäinen avohoidon tuberkuloosihuoltola avattiin tiettävästi vuonna 1887 Edinburghissa Skotlannissa.
Italialaisen Carlo Forlaninin vuonna 1888 aloittama ilmarintahoito eli "typetys" muodostui tärkeäksi keuhkotuberkuloosin hoitomenetelmäksi, joka oli käytössä aina 1950-luvulle saakka. Norjalainen lääkäri Nils Ryberg Finsen totesi vuonna 1893, että ultravioletit valonsäteet tappoivat tuberkuloosibakteereja. Sen johdosta ultraviolettilamppuja käytettiin kauan aikaa ihotuberkuloosin ja myös imusolmuketuberkuloosin hoidossa. Aivan ratkaiseva merkitys keuhkotuberkuloosin toteamisen kannalta oli keuhkojen läpivalaisulla ja kuvauksella, joka tuli mahdolliseksi Conrad Wilhelm Röntgenin keksittyä vuonna 1895 ns. X-säteet, jotka meillä tunnetaan paremmin röntgensäteinä hänen nimensä mukaan.
Noihin aikoihin myös ihmisellä käytettiin 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tuberkuloositartunnan toteamiseksi menetelmiä, jotka perustuivat tuberkuliinin aiheuttamaan ihoreaktioon. Tunnetuimmat niistä olivat Mantoux'n ihonsisäinen ruiskutusmenetelmä, Pirquet'n ihonaarmutusmenetelmä ja Moro'n salvakoe. Niiden avulla voitiin varsinkin lapsilla todeta, olivatko he ehkä saaneet tuberkuloositartunnan ilman vielä havaittavia oireita.
Ranskalaiset Albert Calmette ja Camille Guérin kehittivät vuosina 1906—1911 heikennetyn nautatuberkuloosibakteerin (BCG, Bacillus Calmette-Guérin) ja valmistivat siitä vuonna 1921 tuberkuloosirokotteen. Sitä käytettiin vuodesta 1926 alkaen, mutta Suomessa se tuli yleiseen käyttöön vasta 1940-luvulla.
Röntgenlaitteiden yleistyminen helpotti alkavan ja piilevän keuhkotuberkuloosin toteamista ja hoitoon saamista. Merkittävä edistysaskel keuhkotuberkuloosin toteamiseksi oli joukkotarkastusten käyttöön ottaminen. Niiden avulla saatiin hoitoon suuri määrä sairaita, joiden oireet olivat niin piileviä, että he eivät osanneet hakeutua hoitoon. Aluksi tarkastukset perustuivat lääkärin suorittamaan keuhkojen kuunteluun, mutta jo 1930-luvulta alkaen ryhdyttiin suorittamaan joukkotarkastuksia siirrettävillä röntgenlaitteilla.
Keuhkotaudin hoito perustui kauan yleiskunnon kohottamiseen joko kotioloissa tai entistä useammin parantoloissa. Eräs yleinen hoitotapa oli makuuttaminen avoimissa ulkoilmahalleissa useita tunteja päivässä. Ilmarintahoito yleistyi, mutta sen ohella kehitettiin muitakin menetelmiä sairastuneen keuhkon lepotilaan saattamiseksi. Vuonna 1907 tehtiin ensimmäinen thorakoplastia eli rintakehän muovausleikkaus. Lisäksi otettiin 1910-luvulla käyttöön palleahermon katkaisu ja ns. öljyrintahoito.
Toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun loppupuolella kehitettiin ensimmäiset tuberkuloosibakteeriin tehoavat lääkkeet.
Streptomysiini keksittiin vuonna 1943 ja PAS eli para-amino-salisyylihappo vuonna 1946. Ne saatiin yleiseen käyttöön kolme—neljä vuotta myöhemmin. Varsinkin streptomysiinin teho oli erinomainen, mutta lääkkeellä oli toisaalta merkittäviä sivuvaikutuksia. Heti 1950-luvun alkutaitteessa saatiin käyttöön vielä pari uutta lääkettä, tiosemikarbatsoni ja isoniatsidi eli INH.
Toinen merkittävä muutos tapahtui 1960-luvulla. Anestesiamenetelmien kehittymisen seurauksena voitiin lääkehoidon pettäessä suorittaa entistä turvallisemmin keuhkojen vaurioituneiden osien poistoja, jolloin toipuminen nopeutui ja voitiin yleensä välttyä aikaisempien hoitomenetelmien haitallisilta myöhäisvaikutuksilta.
Jälleen 1970-luvun alkuvuosina saatiin uusia lääkkeitä, mm. rifampisiini ja etambutoli.
Uusien lääkkeiden seurauksena tuberkuloosin hoitoajat ja työkyvyttömyysajat lyhenivät edelleen voimakkaasti.
Parantumatonta keuhkotuberkuloosia sairastavia ja tautia levittäviä potilaita ei enää juuri ole, joitakin alkoholisteja lukuun ottamatta. Uusien tuberkuloositapausten määrä onkin laskenut selvästi. Niistä huomattava osa on nykyään imusolmuketuberkuloosia ja keuhkotuberkuloosia ilmenee pääasiallisesti vanhemmissa ikäluokissa.
Tuberkuloosin hoito on 1980-luvun lopulta alkaen kohonnut uudelleen valokeilaan. Ns. kehittyvissä maissa tuberkuloosi on yhä yleinen ja vaikea ongelma. Suomeen tulee pakolaisia ja turvapaikanhakijoita monista maista, joissa on paljon tuberkuloosia, minkä vuoksi tartunnan mahdollisuudet ovat jälleen lisääntymässä meilläkin. Sitä paitsi tuberkuloosi on eräs niistä sairauksista, joiden tartunnan tai puhkeamisen riski on erityisen suuri potilailla, jotka sairastavat immuunikatoa eli AIDSia.
Ongelmana on viime vuosina ollut lisäksi tuberkuloosibakteerien kehittyminen vastustuskykyisiksi bakteerilääkkeitä kohtaan, varsinkin jos hoito jää liian lyhyeksi tai lääkkeiden käyttö on epäsäännöllistä. Aluksi voitiin käyttää tarvittaessa useamman lääkkeen yhdistelmähoitoa. Ajan kuluessa on tullut esiin useita tuberkuloosibakteerin muunnoksia, jotka ovat vastustuskykyisiä useita tai jopa kaikkia tunnettuja bakteerilääkkeitä kohtaan. Näiden vastustuskykyisten bakteerien osuus uusissa taudintapauksissa on ollut jatkuvasti kasvussa.


Polio, l. poliomyeliitti

On viruksen aiheuttama keskushermostonsairaus, jota aikaisemmin sanottiin myös lapsihalvaukseksi. Poliovirus tuhoaa selkäytimen, etusarvientumakkeita, jolloin näistä lähtevät hermot lamaantuvat ja vastaavissa lihaksissa ilmenee kipuja ja halvausoireita.
Jos hengityslihakset halvaantuvat potilas joutuu riippuvaiseksi hengityslaitteesta.
Osa halvauksista paranee myöhemmin.
Alkavan polion oireita ovat kuume, kurkkukipu, kovapäänsärky, pahoinvointi, niskanjäykkyys ja lihaskivut. Ne katoavat muutamassa päivässä ja potilas on terve, ellei halvauksia kehity.
Tartunta ei useinkaan johda edes havaittavaan sairastumiseen, mutta kylläkin vasta aineiden muodostumiseen. Juuri tämän vuoksi sairautta ilmeni ennen lähinnä lapsilla; aikuiset olivat sen joko sairastaneet tai tullet sille immuuneiksi.


Kurkkumätä

Kurkkumätä eli difteria on bakteerin aiheuttama nenänielun tulehdus. Vaaralliseksi taudin tekee bakteerin erittämä myrkky eli toksiini, joka voi vaurioittaa hermoja, munuaisia ja sydänlihasta.
Kurkkumätätoksiinia vastaan voidaan suojautua rokotuksella.
Tautia on ollut epidemianomaisesti Venäjällä, Ukrainassa, Kaukasiassa, Keski-Aasiassa sekä Baltiassa. Epidemia alkoi laantua vuonna 1995. Tartunta edellyttää lähikontaktia tartuttavaan, esim. yhteisten juomalasien käyttöä, saman pullon suusta juomista tai suutelua.

Rutot

Teorian mukaan rutto hävisi koska Mustarotta joutui väistymään suuremman, väkivaltaisemman ja kylmään ilmastoon paremmin sopeutuvan Isorotan tieltä. Suomesta viimeiset Mustarotat saatiin luonnosta kiinni vuonna 1924.
Yleisesti rutto on vielä tänäkin päivänä vakava kulkutauti jos se pääsee riistäytymään laajalle alueelle, huolimatta siitä että sitä voidaan hoitaa lääkkeillä.
WHO:n suosituksena on, etteivät turistit menisi maihin joissa ruttoa on tavattu, koska se voi kulkeutua takaisin kotimaahan.
Ruttoa voidaan hoitaa antibiooteilla, ja sen leviämistä ehkäistään tiukoilla kansainvälisillä karanteeni määräyksillä ja rottien hävittämisellä.
Kaikista vakavista kulkutaudeista käytettiin ennen nimitystä, rutto.
Leviäminen. Rutto on jyrsijöillä endeemisenä (paikallisena) esiintyvä tauti, jonka aiheuttaa yersinia pestis-bakteeri. Bakteeri tulee rotan kirpun välityksellä ihmiseen. Ruttoa on kaksi päämuotoa, paise-rutto; silloin imusolmukkeet turpoavat nivustaipeissa, ihoon tulee kipeitä paiseita ja haavoja. Ihoverenvuodot tekevät ihosta mustan ja ihosolmukkeet voivat puhjeta ja vuotaa erittäin tarttuvaa märkää. Ihmisten eritteiden kautta leviäminen on mahdollista.
Keuhko-rutto; itsenäinen sairaus, ihmisestä toiseen pisara tartuntana tarttuva, esiintyy voimakkaana keuhkokuumeena. Paiserutto voi muuttua keuhkorutoksi ja tarttua ihmisestä toiseen.
Keuhkorutto etenee hyvin nopeasti, muutaman tunnin kuluttua sairauden alkamisesta ihmistä uhkaa kuolema.


Jänisrutto

Tularemia eli jänisrutto on Suomessakin kesäisin ja syksyisin ihmisillä toisinaan todettava bakteerin aiheuttama sairaus, joka on kuitenkin varsinaisesti jyrsijöiden ja lintujen tauti. Suomalainen nimitys jänisrutto osoittaa taudin tavallisimman tartuntalähteen Suomessa, siis jäniksen.
Tautia jyrsijöistä ihmiseen ja muihin eläimiin levittävät useat verta imevät niveljalkaiset, kuten hirvipaarma, mäkärät ja hyttyset, täit sekä puutiaiset. Suomessa tartunnan levittäjinä ovat yleisimmin mäkärät ja hyttyset. Meillä tauti rauhoittuu syksyllä niiden kuollessa yöpakkasten johdosta.
Tularemiaa esiintyy kaikkialla maapallon pohjoisen puoliskon lauhkeilla alueilla. Ihmisten saamien tartuntojen määrä on yhteydessä jyrsijäkantojen suuruuteen.
Suomessa ensimmäiset tularemiatapaukset ihmisillä todettiin vasta vuonna 1966.
Infektion tartuntapaikassa on tavallisesti punoittava turvottuma, joka voi olla melko huomaamaton. Alueelliset imusolmukkeet ovat yleensä suurentuneet ja potilaalla on kuumetta, joka voi olla septistä. Keuhkojen kautta saadussa tartunnassa paikallisoireet voivat puuttua. Tauti kestää 2—4 viikkoa ja kuolleisuus siihen on 4—5 %. Suomessa tapaukset ovat olleet yleensä melko lieviä.
Tauti on Suomessa luokiteltu ilmoitettavaksi yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi.
Tautiin tehoavat erityisesti streptomysiini sekä siprofloksasiini. Streptomysiinille kehittyy kylläkin usein resistenssi jo muutamassa päivässä. Sairastettu tauti antaa yleensä pitkään kestävän suojan uutta tartuntaa vastaan. Tautia vastaan on olemassa rokote, jonka antama suoja kestää muutaman vuoden. Sen käyttöön ei ole normaalioloissa erityistä tarvetta. Se saattaa tulla kysymykseen lähinnä, jos on syytä pelätä tularemian käyttöä biologisena aseena.



Myyräkuume

Myyräkuume eli nephropathia epidemica on viruksen aiheuttama verenvuotokuume, joka on tautiryhmän ainoa edustaja Suomessa.
Tilastojen mukaan myyräkuume on Suomessa suhteellisesti yleisempi kuin missään muualla maailmassa. Maassamme todettiin 1980-luvun puolivälissä myyräkuumetta noin 150 tapausta vuosittain. Sen jälkeen määrä on noussut 150–300 tapauksella vuosittain ja vuosina 1992–1994 niitä oli jokaisena vuotena jo noin 1200. Vuonna 1999 tapauksia oli noin 2300 ja vuonna 2002 vähän yli 2550, välivuosina noin 1500. Lisäksi lievät tapaukset jäävät yleensä tilastojen ulkopuolelle.
Samantyyppistä tautia esiintyi Euroopassa ensimmäisessä maailmansodassa vuosina 1914–1918 ranskalaisten sotajoukkojen keskuudessa länsirintamalla.
Suomalainen Fredrik Saltzman mainitsi vuonna 1945 eräässä Läkartidningenin artikkelissa munuaisoireisen kuumetaudin, jota oli todettu vuosina 1942–1943 Pohjois-Suomessa suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden keskuudessa. Tautia esiintyi silloin huomattavan suurena epidemiana Sallan rintamalohkolla.
Tauti varmistui myyräkuumeeksi vasta paljon myöhemmin suoritettujen vasta-ainemääritysten perusteella.
Suomessa tauti tuli uudelleen valokeilaan, kun munuaistauteihin erikoistunut Börje Kuhlbäck havaitsi taudintapauksia 1960-luvulla.
Punaruskeiden metsämyyrien levittämän viruksen aiheuttama myyräkuume on tavallisesti melko vaaraton tauti, päinvastoin kuin muut verenvuotokuumeet, jotka ovat usein hengenvaarallisia. Myyristä noin kolmannes on viruksen tartuttamia ja ne levittävät koko elinaikansa virusta ympäristöön eritteissään, erityisesti virtsassaan. Myyräkuumeen tartunnan vaara on suurin syyskesällä ja syksyllä, varsinkin runsaina myyrävuosina. Joskus sen saa myös talvella tai keväällä maatalojen, teollisuuslaitosten ja kesämökkien ulkovarastoja siivotessa, myyrillä kun on tapana oleilla niissä talvikauden aikana ravintoa etsimässä. Kuolleiden metsämyyrien koskettelua on vältettävä. Tauti ei tartu tiettävästi ihmisestä toiseen.
Myyräkuumeen itämisaika on noin kolme viikkoa, mutta se vaihtelee yhdestä kahdeksaan viikkoon. Taudinkuvaan kuuluvat äkillisesti alkanut korkea kuume, päänsärky ja pahoinvointi sekä selkä- ja vatsakivut. Melko tyypillistä on silmien muuttuminen ohimenevästi likinäköisiksi, niin että kauas katsoessa näkökenttä on hämärä. Muutaman päivän kuluttua virtsan tulo vähenee tai lakkaa kokonaan, jolloin esiintyy vastaavasti turvotusta. Virtsan tulo lisääntyy tavallisesti jo viikon kuluttua ja sitä seuraa tavallista runsaamman virtsantulon vaihe.
Myyräkuumeen hoitoon ei ole käytettävissä mitään sen aiheuttajaan tehoavaa lääkettä. Näin ollen hoito on oireen mukaista ja elimistön omia voimia tukevaa. Taudin oireet korjaantuvat yleensä parissa viikossa, mutta voimattomuutta voi esiintyä useampia viikkoja. Munuaisten toiminnan häiriintyessä pitkäaikaisesti voidaan tarvita dialyysihoitoa.


Espanjantauti

Espanjantautiin (vv.1918-1920) kuoli 30 miljoona ihmistä. Vuosisatamme tuhoisin kulkutauti oli influenssapandemia eli maailmanlaajuinen epidemia. Se puhkesi ensimmäisen maailmansodan alussa ja tappoi enemmän ihmisiä kuin mitä sota tantereilla kuoli.
Sisällissodan runtelema syrjäinen Suomi ei säästynyt taudilta vaan tuhannet menehtyivät ja sadattuhannet sairastuivat.
Suomalaisissa lehdissä ilmestyi kesäkuussa 1918 pikku uutisia, joissa kerrottiin omituisen taudin leviävän espanjassa. Maan asukkaista lähes joka toinen oli sairastunut tautiin, kuningaskin oli tauti vuoteella. Epidemian uskottiin alkaneen espanjassa ja influenssapandemiaa alettiin länsimaisessa lehdistössä kutsua espanjantaudiksi.
Espanjalaisilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä taudin alkamisen kanssa.
Ensimmäiset sairastapaukset kuitenkin raportoitiin Kansasin sotilasleirillä, yhdysvalloissa.
Sotilaat toivat taudin mukaan meren yli Ranskaan.
Sensuuri piti kuitenkin tiedot kuolon uhreista pois ihmisten korvista, ja uutisiin tauti pääsi vasta levittyään Espanjaan, pois sotilas maista.
Vaikka influenssa yleensäkin tappaa vanhempia ihmisiä, tämä tauti kuitenkin pääsi käsiksi 25-35-vuotiaisiin terveisiinkin ihmisiin.
Espanjantautivirus eteni hanakasti keuhkoihin asti kun tavallisesti influenssa virukset eivät etene ylä-hengitysteitä syvemmälle.
Taudin aiheutti ilmeisesti geneettisesti täysin uuden tyyppinen ärhäkkä virus, jota vastaan koko maapallon väestö oli suojaton.
Espanjantauti saapui Suomeen, ilmeisesti itämeren ja suomenlahden laivaliikenteen mukana. Tauti iski pahaan aikaan, kesäkuun lopulla 1918. Sisällissodan takia tauti levisi nopeasti ympäri maata, koteihinsa palaavien sotilaiden ja vankien mukana.
Sairastapauksia oli runsaasti mutta yleensä tauti oli vielä lievää.
Sen sijaan vankityrmissä viruville tauti koitui turmioksi.
Loppukesällä tauti hävisi, ilmaantuakseen heti syksyllä uudestaan.
Syksyllä 1918 oli tosi kyseessä, tauti levisi räjähdyksenomaisesti maan joka kolkkaan, ja oli paljon tappavampi kuin kesällä. Lokakuu oli monelle mustakuukausi.
Lehdissä ilmoitettiin kansalle että taudin saaminen oli kiinni heistä itsestään, ja varoitettiin saamasta tautia turhaan. Henkilökohtaista puhtautta, erityisesti käsienpesua, pidettiin tärkeänä.
Viimeinen tauti aalto tammi-helmikuussa 1920 oli erityisesti Lapissa kohtalokas.
Lapissa kerrottiin taisteltavan elämästä ja kuolemasta.
Espanjantautiin kuoli kahdessa kuukaudessa noin 200 henkeä. Eli lähes 10 % Lapin väestöstä.
Aikalaiset katsoivat suuren kuolleisuuden johtuneen taudin poikkeuksellisen ankarasta luonteesta ja lähes täydellisestä hoidon puutteesta. Syiksi nähtiin niukka ja yksipuolinen ravinto sekä huonot hygieeniset olot.
Jos tauti ei tappanut, niin jälkitaudit tappoivat.
Ensi oireiden ilmaantuessa hikoilu ajateltiin hyväksi ja sairaalle suositeltiin lämmintä kylpyä ja höyrykaappia, tai hänet käärittiin kuumiin lakanoihin.
Sen jälkeen Espanjantauti potilaille määrättiin vahvistavia kamferin-tippoja, aspiriinia, konjakki, ja tarpeen vaatiessa sydänlääkkeitäkin. Kuumeen noustua varoittelivat lääkärit kylvyistä ja saunomisesta.
Kansalaiset olivat silti vakuuttuneita saunan tehosta. Kuolleita oli Suomessa lähelle 20 000 henkeä, maailman 30 miljoonasta.